Olin synnyttänyt ja haudannut enkelini, pienen esikoistyttöni. Mieleni oli täynnä surua, ikävää, vihaa ja katkeruutta, mutta sylini huusi tyhjyyttään. Minä halusin vauvan, uuden vauvan. Minulla oli lähes pakonomainen tarve raskautua uudestaan mahdollisimman nopeasti. Tiesin, etten saisi pientä tyttöäni koskaan takaisin, vaan nimenomaan halusin uuden vauvan. Mieleni hoki, että ikävän tuska helpottaa jos syli täyttyy uudesta vauvasta. (Miten väärässä lopulta olinkaan...) Olin saanut ohjeistuksen odottaa yhdet normaalit kuukautiset ennen raskauden yrittämistä ja se olikin ensimmäinen kerta elämässäni, jolloin todella odotin niitä.
Raskautuminen onneksi onnistui tälläkin kertaa helposti, heti ensimmäisestä kierrosta. Olin iloinen ja onnellinen - nyt sisälläni kasvaa taas pieni ihme ja voin jatkaa haaveilua vauva-arjesta. Mutta olin myös valtavan peloissani. Halusin varhaisultraan mahdollisimman nopeasti, halusin istukkabiobsiaan vauvan kromosomiston määrittämiseksi, halusin tiheitä ultrakäyntejä... Aika pian sain myös todeta, ettei uusi raskaus vähentänyt menetyksen surua yhtään vaikka olin niinkin välillä ajatellut. Kun edelleen sain valtavia ikävän ja surun täyteisiä itkukohtauksia, aloin saamaan lähipiiriltä kommenttia "sinun pitää nyt keskittyä uuteen vauvaan eikä enää surra mennyttä". Aloin vetäytyä asian tiimoilta kuoreeni ja itkeä ikävää vain yksikseni.
Raskausajan ensimmäinen kauhunhetki koetti muutama viikko istukkabiobsian ottamisesta, kun perinnöllisyyslääkäri soitti minulle ja kertoi vauvan kromosomistossa havaitusta poikkeavuudesta. Taas! Ei voi olla totta! Lääkäri alkoi heti samaan hengenvetoon rauhoitella, että kyseinen poikkeavuus on suurella todennäköisyydellä harmiton mutta vaatii kuitenkin lisätutkimuksia, joista ensimmäinen olisi meidän vanhempien kromosomiston määrittäminen. Oli vahva epäilys, että poikkeavuus olisi periytynyt jommalta kummalta meiltä ja mikäli näin todella olisi, ei muita tutkimuksia enää tarvittaisi. Kävimme puolisoni kanssa verikokeissa ja heitimme mustaa huumoria siitä, kumpi meistä olisi tämä "viallinen" yksilö. Lopulta vastaukset saapui ja minä sain kuulla olevani kromosomipoikkeavuudella varustettu. Lääkäri kertoi ihanasti, että koska minulla ei ole todettu elämäni varrella mitään sairauksia, erityisiä ulkonäköpiirteitä tms. "normaalista" poikkeavaa, niitä tuskin löytyisi vauvaltakaan. Mielessäni kyllä pyöri varmaan miljoonia asioita, joita voisin jatkossa perustella kromosomipoikkeavuudellani. 😂
Rakenneultrassa kaikki oli hyvin. Vauva kasvoi koko ajan nätisti keskikäyrän tuntumassa. Minä itse voin hyvin, kävin töissä ja neuloin vauvalle villasukkia, myssyjä ja tumppuja. Raskauden keston ylittäessä puolivälin, aloin tuntea supistuksia. Alkuun lyhyitä kovotteluja, jotka pikkuhiljaa muuttuivat pidemmiksi ja kipeiksi. Levossa supistuksia oli harvemmin mutta jalkeilla ollessa päivittäin. Neuvolalääkäri ehdotti sairaslomaa mutta sanoin jaksavani vielä töissä. Seuraavassa kontrollissa, raskausviikkojen ollessa 28-29, kohdunsuu oli kuitenkin jo pehmentynyt, lyhentynyt ja pikkasen avautunut supistelujen voimasta. Nyt lääkäri ei antanut enää vaihtoehtoja, vaan lähetti minut samalta istumalta keskussairaalaan jatkotutkimuksiin. Sielläkin lääkäri oli samaa mieltä, että kyseessä ei ole enää mikään leikinasia, vaan uhkaava ennenaikainen synnytys. Määräyksenä osastoseuranta, vuodelepo wc-luvilla ja kortisonipiikit vauvan keuhkoja kypsyttämään. Täysi pysähtyminen touhukkuudessa, valtava huoli vauvasta ja aivan liikaa aikaa ajatella asioita. Henkinen taakka oli valtava mutta kukaan ei edes kysynyt miten mieleni jaksaa. Parin vuorokauden osastolla pötköttelyn jälkeen supistelut oli selvästi rauhoittuneet, joten pääsin kotiin jatkamaan lepäämistä. Vuodelepoa kesti kaiken kaikkiaan seitsemän viikkoa ja ne pitivät sisällään sängyllä makoilua, sohvalla makoilua, lattialla makoilua, neulomista, virkkaamista ja ompelemista, tv-ohjelma maratoneja (jopa ostostv:n seuraamista), kirjojen lukemista, piirtämistä... Unohtamatta koko kropan lihaksiston saavuttaneita jumeja ja yleiskunnon valtavaa romahdusta.
Lopulta kuitenkin koitti määränpää ja lupa "nousta ylös". Olin ajatuksissani kuvitellut vauvan suorastaan tipahtavan ulos, kun pääsen taas liikkumaan. Mutta eihän se sieltä minnekään päin liikahtanut. 😂 Liikkuminen oli raskasta, koska kunto oli niin heikko. Hiki valui ja supistuksia riitti. Mutta vauva oli ja pysyi vatsassa. Olin jo ihan varma, että vauva on suuttunut koska ei saanut tulla ulos silloin kuin halusi ja loin mieleeni kuvan X-asentoon pingoittuneesta vauvasta.
Vihdoin rv40+6 aamuyöllä klo. 01.17 heräsin ensimmäiseen "selvästi tosi kyseessä" -supistukseen. (Jännä mutten, miten toi kellonaika jäi niin tarkasti mieleen. 😄) Mieli oli täynnä intoa, minkä vuoksi uni karkasi samointein. Seuraava supistus 10 minuutin päästä ja sama tahti jatkui seuraavan tunnin ajan. Klo. 2.30 herättelin puolisoni ja kerroin nyt olevan se hetki. Sain vastaukseksi ettei hän aio lähteä mihinkään ennen aamukuutta! Ajattelin että nukkukoot sitten ja päätin nousta lämmittämään kauratyynyä kokeillakseni saisiko siitä helpotusta supistuskipuihin. Nousin ylös vuoteesta ja siinä samassa lapsivedet pärskähti lattialle kuin elokuvissa konsanaan. Mieskin pomppasi yllättävän ripeästi ylös ja totesi, että pitää vissiin alkaa se aamukahvi keittämään. Supistukset tiheni ja kipeytyi selvästi lapsiveden mentyä. Kauratyyny jäi lämmittämättä kun soitin jo synnärille, että tulossa ollaan. Matka oli aika tuskainen, sillä autonpenkillä istuminen ei ollut mikään mukavin asento ottaa vastaan supistuksia. En jaksanut ilmoitella vielä kenellekään synnytyksen käynnistämisestä, vaan ajattelin säästää sen ohjelman sinne tylsyyttä puhkuvaan odotteluvaiheeseen synnärille.
Sisäänkirjautumisaika osastolle oli klo. 03.25. Kätilö ohjasi suoraan saliin ja naureskeli, että onkohan nyt täysikuun syytä kun olet jo kolmas "vedet kotona lennättänyt" synnyttäjä tälle yölle. 😂 Kätilö muistutteli pitämään hartiat rentoina supistusten aikana ja auttoi vaihtamaan sairaalapaidan päälle. Sitten sängylle pitkälleen ja "käyrille". Kätilö tsekkasi ensin kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan 8cm auki. Olin hyvin yllättynyt ja mietin, että eikö nyt pitäisi olla vasta parissa sentissä. Kätilö tuumi hieman naureskellen vauvalla olevan nyt kiire ulos ja kysyi kivunlievitys toiveistani, sillä niiden antamisella alkaisi olla jo kiire. Ensin kuitenkin ne käyrät. Sain anturit vatsalleni, kätilö istahti sänkyni laidalle ja otti ranteestani kiinni. Sitten hän soitti hälytyskellolla toisen kätilön paikalle ja minua pyydettiin kääntymään kontilleen. Sain happimaskin kasvoilleni sekä käskyn hengitellä rauhassa syvään. Vauva kuulemma tarvitsi lisää happea. En osannut pelätä tai panikoida yhtään. Kätilöt olivat hyvin rauhallisia ja minulla oli luottavainen olo. Kohta paikalle saapui myös lääkäri, katsoi käyriä, totesi kohdunsuulla olevan enää paperinohutta reunaa ja kyseli vointiani. Minua supisti koko ajan, siis ihan oikeasti koko ajan. Tässä hetkessä aloin ensimmäistä kertaa tuntea paniikin hiipivän. Muistan miettineeni, että tällaistako synnytys onkin. Luulin pääseväni hämärään ja hiljaiseen synnytyssaliin, jumppapallon päälle istumaan, kellottamaan supistuksia ja lähettelemään niitä "synnärillä ollaan -viestejä" lähipiirille. Mutta salissa oli täysi valaistus päällä. Kätilöt ja lääkäri sinkoilivat ees taas ja minulla ei ollut hajuakaan missä mieheni oli. Todellisuudessa hän oli ihan siinä lähettyvillä seuraamassa kauhistuneena tilannetta. Minua supisti ihan koko ajan eikä väliin tullut pientäkään taukoa hengähtää. Sain järkyttävän pahanmakuista nitrosuihketta suuhuni, jotta jatkuva supistus hellittäisi. Vauvallakin alkoi olla tukala olo jatkuvassa puristuksessa. Lääkäri haki ultraäänikoneen, käytti anturia vatsallani vain hetken ja lopetti. Vilinä salissa senkun lisääntyi. Töpseleitä kiskottiin seinästä, tippapusseja pudotettiin sängylleni (olin saanut jossakin vaiheessa kanyylin käteeni), peltipöydät rämisi ja sänky törmäili oven pieliin. Mies antoi parit suukot minulle siinä vauhdissa, kätilö otti ihan juoksuaskeleita sänkyäni työntäessään ja huusi matkan varrella "keskolan tytöt valmiina, hätäsectio". Vasta siinä minä tajusin, että vauvalla on hätä. Ja sitten minullakin oli hätä.
Leikkaussalissa minut pukattiin sängyltä toiselle, sain piuhoja sinne ja tänne sekä käskyn maata selällään jalat suorina. Itkin kivusta ja pelosta, ja hoin etten voin olla selälläni koska minuun sattuu niin paljon. Yritin ottaa kätilöä? tai hoitajaa (kuka sitten olikaan) kädestä kiinni mutta ote pyristeltiin irti, koska kaikilla oli kädet täynnä kiirettä. Anestesialääkäri ilmestyi pääni taakse, tervehti ja kysyi onko minua ennen nukutettu. Vastasin myöntävästi ja pyysin, että hän nukuttaisi minut heti jotta kipu loppuisi. "Hetki pitää vielä odottaa" minulle vastattiin. Vatsaani pyyhkäistiin nopeasti jollain märällä ja leikkausliinat leväytettiin päälleni. Vihdoin anestesialääkäri laittoi valkoista ainetta sisältävän ruiskun kanyyliini kiinni ja ruuttasi. Silloin pimeni.
Heräsin hyvin tokkuraisena ja kipeänä heräämössä noin klo. 6 aikoihin. Sain kuulla vauvan syntyneen klo. 3.50💙 ja voivan hyvin. Kysyin kumpi se on (vaikka tiesin että poika hän on) mutta kukaan ei tiennyt vauvan sukupuolta. Saatuani silmät auki katsoin ihmeissäni miksi heräämössä on niin paljon väkeä ihan normivaatteissa. En kuitenkaan jaksanut pohtia asiaa sen enempää, sillä kätilö tuli painamaan kohtuani vaikka yritin parhaani mukaan estää tekemästä niin. Se kipu oli aivan jäätävää! Sain kipulääkkeitä lisää ja torkahtelin. Jossakin vaiheessa kätilö tuli luokseni vauva sylissään ja antoi hänet minulle halittavaksi. En kylläkään jaksanut juuri koskeakaan vauvaan enkä myöskään tuntenut oikeastaan yhtään mitään. Olimme hetken poski poskea vasten, josta mies nappasi pari valokuvaa. Minulla on hämärä mielikuva siitä, että vauva olisi kätilön auttamana käynyt hetken rinnalla ottamassa maitotipat mutta en ole aivan varma tästä. Vauva vietiin takaisin keskolaan ja minä jatkoin torkkumista. Noin seitsemän aikoihin minut siirrettiin osastolle. Heräämössä hengailleet, normivaatteisiin pukeutuneet tyypit toivottivat hyvää vointia ja naureskellen kiittivät hyvästä herätyksestä. Sain kuulla että he olivat olleet nukkumassa saatuaan soiton hätäsektiosta ja kiireen vuoksi vaatteita ei ollut ennätetty vaihtaa. Ketään ei väsyttänyt enää yhtään.
Kommentit
Lähetä kommentti