Oksettaa... Apua, miksi yökkään heti kun katson kahvipannua?
On keskiviikko aamu syyskuun loppu puolella ja olen juuri noussut sängystä ylös aamukahvin keittoon. Taapero on noussut kanssani yhtä aikaa, koululainen nukkuu vielä. Tunnin päästä pitää kaikkien olla ulkovaatteissa ja menossa päiväkotiin, kouluun ja töihin. Mutta ensin aamupalaa...
Jätän poikkeuksellisesti kahvit keittämättä ja tyydyn mehuun. Syödessäni alan pohtia, että itseasiassa kahvi on maistunut jotenkin oudolle jo muutamana aikaisempana aamuna mutta nyt en voi edes ajatella juovani sitä. Olenko raskaana? En... eihän se nyt sitä voi olla ja muistini tueksi tarkastan kalenteristani että edelliset menkat olivat todellakin tasan kaksi viikkoa sitten. Kierron puolivälissä siis ollaan joten jotain muuta tämä on. Ehkä vatsuria...
Työpäivä sujui normaaliin tapaan. Ei vatsaoireita tai muitakaan sairastumisen merkkejä. Ainoastaan ajoittain tulevia yhtäkkisiä huononolon aaltoja, joihin vesihörppy auttaa hyvin. Paitsi että kahvia en voinut juoda töissäkään.
Kotimatkalla pistäydyn ruokakaupassa ja ostan samalla raskaustestin, ihan vain huvikseen tehdäkseni, onpahan sitten sekin vaihtoehto poissuljettu. Kotona en tietenkään malta odotella mitään seuraavaa aamua raskaustestin tekemiseksi vaan teen sen heti. Kastelen testitikun ja lähes samassa - tikussa on kaksi vahvaa viivaa. Mitä!?!? Loppupäivän ajatuksia ei varmaankaan tarvitse sen enempää kuvailla. Mietin itsekseni sekä mieheni kanssa yhdessä tyyliin "mitä, missä ja milloin" kun ne menkatkin oli kaksi viikkoa sitten. Miettiminen ei suurta ratkaisua asiaan tuonut, joten seuraavana päivänä hain apteekista digitaalisen testin joka kertoi hedelmöittymisen tapahtuneen noin 2-3 viikkoa sitten. Ne ei siis ollutkaan menkat, tai sitten oli, tai en tiedä... Lopetan asian pohtimisen ja siirrän ajatukseni enemmänkin siihen, paljonkohan niitä raskausviikkoja nyt on ja milloin varata aika varhaisultraan asian varmistamiseksi.
Muutamaa päivää myöhemmin alkaa menkkamainen jomotus alavatsassa ja selässä sekä niukka verinen vuoto. Mieliala laskee mutta jään seurailemaan vointia ilman soittoa mihinkään. Parin päivän päästä soitan kuitenkin neuvolaan koska raskaudenkestokaan ei tarkasti ole tiedossa mutta saan ultra ajan vasta seuraavalle viikolle. Kivut ja vuotokin hellittävät ja hetkeksi jopa lähes unohdan pelon mahdollisesta keskenmenosta sekä koko raskaudenkin. Vain yökötys kohtaukset muistuttavat asiasta.
Sunnuntai iltana, ihan yhtäkkiä, menkkamaiset kivut palaavat ja kovina. Otan Panadolia ja vetäydyn sängylle kippuraan. Vuotokin alkaa ja kipu vaan kasvaa, ehken enemmän oikealle puolelle painottuen mutta en voi sanoa varmaksi sillä lähes kaikkialla se tuntuu. Otan lisää Panadolia ja kylkeen Pronaxenia - ihan sama, keskenmeno tämä on niin voi särkylääkkeitäkin vetää huoletta kourallisen. Nukahdan. Yöllä herään muutaman kerran ilmatäytteisen vatsan tunteeseen mutta kova kipu on särkylääkkeillä hävinnyt ja nukun ihan hyvin kellonsoittoon saakka. Sängystä ylösnoustua lievä menkkajomotus palaa mutta vuodon totean hyvin niukaksi. Aamutoimien aikana rekisteröin kuitenkin pistelevää kipua palleakaaressa ja inhottavia hartiapistoksia vasemmassa soliskuopassa. Ne ei vaikuta hyvältä ja alan googlettamaan kohdunulkoisen raskauden oireita ja hoitoa. Oirekuva täsmää ja koska hartiapistokset vaan voimistuvat, ilmoitan töihin että alan metsästämään itselleni lääkäriaikaa tälle päivälle.
Soitto neuvolaan tuo vain ohjeen soittaa terveysasemalle. Samalla kun valmistan lapsia kouluun ja päiväkotiin, mietin mitä tekisin. Terveysasemalla on käytössä takaisinsoittopalvelu ja sitä soittoa saa sitten kyllä yleensä odotella pitkälle iltapäivään. Mahtaisiko siellä edes olla lääkäriä joka osaisi sanoa tilanteestani yhtään mitään. Päätän, että kunhan olen vienyt taaperon hoitoon, soitan suoraan keskussairaalan päivystysapu numeroon. Sieltä saa avun nopeitten, koska vaistoni sanoo että nyt ei voi jäädä odottelemaan.
En kuitenkaan ennätä edes lähteä taaperoa viemään kun neuvolasta soitetaan takaisin.
- "Ennätitkö jo soittaa terveysasemalle?" Minulle tuntematon toimistovuorolainen kysyy.
- "En" vastaan ja mietin mielessäni että kuvitteliko hän oikeasti minun saaneen sinne yhteyden näin nopeasti.
- "No hyvä, sillä neuvolalääkäri saapui töihin ja hän oli sitä mieltä että sinut on ultrattava täällä. Pääsetkö tulemaan yhdeltätoista?"
Huokaisen helpotuksesta ja kiitän mielessäni tuttua neuvolalääkäriä. Samassa puhelussa saan vielä kertoa asiani suoraan neuvolalääkärille ja hän ottaa asiani tosissaan ja vakavasti. Hän vahvistaa tuntemukseni siitä, että kipu kylkikaaressa ja palleassa ei vaikuta hyvälle ja että viittaa uhkaavasti kohdunulkoiseen raskauteen. Mietimme yhdessä onko kello 11 liian myöhäinen ja pitäisikö minun hakeutua suoraan keskussairaalaan. Lääkäri lupaa soittaa sairaalan gynekologian päivystäjälle ja kysyä sieltä ohjeet.
Hetken kuluttua hän soittaa minulle takaisin ja kertoo gynepäivystäjänkin olleen oireistani sen verran huolissaan, että minun on parasta hakeutua suoraan hänen vastaanotolleen. Saan lähetteen ja voin siis suoraan astella äitiys- ja naistentautienpoliklinikalle. Kiitän kovasti.
Mieheni on tekemässä lähtöä työreissulle ulkomaille ja naureskelen hänelle, että nyt olisi täydellinen hetki joutua vaikka leikkauspöydälle. Lapset päiväkodissa ja koulussa, mies ulkomailla viikon ajan ja minä sairaalasta käsin etäohjaamassa kotiarkea. Toivotan kuitenkin turvallista matkaa ja lähden samalla oven avauksella ajelemaan keskussairaalaa kohti. Hartiaan pistää, palleakaaressa polttaa ja oikeastaan koko vatsa on jotenkin kummallisen kipeä. Ajomatkan aikana alan miettiä, että entä jos minulla on sisäinen verenvuoto ja pyörryn kohta tähän rattiin. Päätän ajatella jotakin muuta.
Sairaalan poliklinikalle saapuessani minut otetaan heti lämpimästi vastaan hoitajien toimesta ja ohjataan pehmeään nojatuoliin odottelemaan verikokeiden ottoa. Nojatuolin saa säädettyä makuuasentoon ja edessäni on vielä televisio mistä katsella aamun sisustushömppä ohjelmat. Kivut on hallinnassa joten mielenikin on ihan rauhallinen. Hoitaja näkee vesipulloni ja pyytää olemaan juomatta siitä, ihan vain kaiken varalta. Verikokeet otetaan ja heti sen jälkeen pääsen lääkärin vastaanotolle. Vatsaani painellaan ja älähtelen kivusta, erityisesti oikealta puolelta paineltaessa. Sitten ultra. Kaksi gynekologia ja yksi kandi paikalla diagnosoimassa. Ultrakuva paljastaa heti, että kohdussa ei näy mitään ylimääräistä, ei edes sitä raskausmateriaalia. Oikealle alavatsalle paikantuu nestekertymiä ja verihyytymiä. Vielä yksi kokeneempi gynekologi kutsutaan paikalle vahvistamaan näky.
- "Kyllä, ihan selvä kohdunulkoinen raskaus. Oikeassa munanjohtimessa luultavammin. Ja vatsaontelossa oikealle puolella selvää nestekertymää eli verta. Siksi sinulla on sitä palleakaaren kipua ja hartiapistosta ollut. Tilanne vaikuttaa sen verran vakavalle, että sinut leikataan mahdollisimman pian. Koska olet viimeksi syönyt tai juonut jotain?" - Toteaa gynekologi.
Saan vastattua että söin aamupalan joskus seitsemän ja puoli kahdeksan välillä, sitten purskahdan itkuun. En edes tiedä mitä varsinaisesti itken eniten. Sitä, että meille ei tulekaan tästä vauvaa, vai sitä että joudun leikkaukseen ja se pelottaa, vai sitä että miten kotiasiat järjestyy kun mieskin lähti työreissuun. Lääkärit ja hoitajat rauhoittelevat, toteavat että asiat järjestyy, nyt ihan rauhassa. Soitan miehelleni:
- "Oletko vielä Suomessa? Tämä on kohdunulkoinen raskaus ja minut leikataan kohta. Miten lapset? Pystytkö tulemaan takaisin kotiin?"
Mieheni saa johdoltaan luvan sairaslomaan ja kääntää autonsa kotia päin. Minä siirryn vaihtamaan leikkausvaatteet päälleni, riisumaan koruni ja odottamaan leikkausta. Leikkaava lääkäri ja anestesialääkäri käyvät moikkaamassa, kyselevät perusasiat, kertovat mitä tuleman pitää ja vastaavat kysymyksiini. Vielä lisää verikokeita sekä valtimonäyte. Kanyyli käteen ja perusmittauksia eli verenpaine, happisaturaatio ja sydänkäyrä. Laitan tärkeimmille ystävilleni viestiä mitä on tapahtunut, kerron että itkettää ja pelottaa. Luen saamiani tsemppiviestejä monta kertaa sekä katselen puhelimesta lasteni kuvia. Puoli kahdelta siirryn leikkaussaliin. Minua itkettää ja pelottaa edelleen, olo on valtavan yksinäinen. Sitten nukahdan.
Toipumisvaiheesta kirjoitan oman postauksen...
Kommentit
Lähetä kommentti