Henkinen toipuminen

Munatorveen kiinnittynyt raskaus oli toivottu mutta erikoisen kuukautiskierron myötä yllätys. Ajatus vielä yhdestä vauvasta on pyörinyt mielessäni jo kauan. Taaperomme synnytyksen jälkimainingeissa kerroin miehelleni ajatelleeni kivuliaimmassa vaiheessa että 'ei enää ikinä' mutta yhden vauvan silti vielä tahtoisin. Uskoin että aika tulee kyllä kultaamaan muistot. Eikä myöskään taaperomme itkuinen ja vähäuninen ensimmäinen vuosi poistanut haavetta mutta siirsi kyllä eteenpäin. 
Olen pohtinut perheenlisäystä kantilta jos toiselta; jaksetaanko me, onko taloudellisesti mahdollista, miten me liikutaan sitten, riittääkö tila kodissa... Jos oikein järjellä miettii niin näen silmissäni hämärän stop-merkin, kun taas tunteella miettiessä kaikki on täysin selvää ja suorastaa vaaleanpunaista onnellisuushattaraa.

Isommat lapset ei ole tuoneet esille toiveita pikkusisaruksesta mutta minä tavallaan toivon heidänkin puolestaan. Jo lapsesta asti toivoin itselleni pikkusiskoa (sitä saamatta) ja edelleen "toivon" että minulla olisi sisko. Mutta on minulla kuitenkin kaksi veljeä; läheisiä mutta tavallaan ei. Toinen heistä on kehitysvammainen (omatoiminen ja liikuntakykyinen mutta ohjattava, valvottava ja avustettavakin tietyissä tilanteissa). Toinen taas lapsuusajan paras leikki- ja tappelukaveri, nuoruusajan esimerkki, metsästyksen ja autohommien opettaja mutta perheellistymisten vuoksi etääntynyt kaikesta yhdessä tekemisestä.
Siksipä toivoisin lapsillani olevan sisaruksia etteivät he tässä hetkessä ja tulevaisuudessa tuntisi oloaan yksinäiseksi. Toivon että onnistuisin opettamaan lapsilleni sisarusrakkautta, yhdessä tekemistä, luottamusta ja avointa yhteyttä. Että he olisivat aina toinen toistensa tukena ja turvana, olkapäänä kun elämä potkii tai kun olo on yksinäinen. Ja heillä olisi toisensa sitten kun minua ei enää ole.

Siispä tunne (ja vähän järkikin) vie voiton ja vauvahaave on ja pysyy. Aika näyttää... 

Tämän kohdunulkoisen raskauden paljastuttua minulla oli jotenkin hyvin kummallinen olo. Uutinen ei oikein tuntunut hämmästystä ihmeellisemmältä. En alkanut laskea milloin vauva syntyisi, miettiä kumpikohan se on ja milloin kertoa uutisesta muille. Oli vain semmonen "katellaan nyt - fiilis". Kun vuotoja ja kipuja sitten tuli, mielessä pyöri vaan "tässäpä se nyt oli" ajatuksia. Toki päivien kuluessa ajatus pääsi myös hieman kirkastumaankin ja niitä onnenhippusiakin alkoi lennellä mutta jokin sisäinen vaisto käski pysytellä neutraalina. Kuuluukohan tämäkin siihen kuuluisaan äidin vaistoon? Esikoiseni odotusaikana minulla oli myös hyvin samankaltaisia fiiliksiä ja suruunhan se raskaus lopulta päättyikin.

Kun tieto kohdunulkoisesta raskaudesta ja leikkauksesta oli kantautunut muiden korviin, sain paljon osaaottavia yhteydenottoja, tsemppejä ja haleja. Koin oloni todella hämmentyneeksi sillä en osannut itse surra menetystä yhtään ja saamani viestit olivat tunnetasoltaan yhtä kuin hyvän päivän toivotuksia. Kiittelin ja mietin pitäisikö jotain muutakin sanoa. Vointiani kysyttäessä kerroin fyysisistä kivuista ja valitin liikkumisen vaikeutta haavojen takia. Kotiuduin, kerrottiin tapahtuneesta lapsille, lepäilin ja vointini mukaan palasin arkiaskareisiin - aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Meni varmasti viikko, ehkä kaksikin, ennenkuin yhtenä iltana lasten mentyä nukkumaan ja puolison ollessa töissä, tuli itku. Tuli valtava tyhjyys, paha mieli, epäonnistumisen tunne ja suru. Itkin silmäni ja pään kipeiksi, nukahdin. Aamulla olo oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sillä fiiliksellä mennään edelleen. 
Nyt tosin olen alkanut pistää merkille uupumisen merkkejä: aloitekyvyttömyyttä, muistin heikkenemistä, yöunien katkonaisuutta ja painajaisunia, ahdistuskohtauksia, itkuherkkyyttä sekä asioiden kesken jäämistä ja unohtelua. On kuitenkin vaikea sanoa johtuuko tämä koetusta menetyksestä ja sen käsittelemättömistä tunteista vai töiden myötä tulleesta uupumisesta vai ihan vaan syksystä ja pimeästä vai lapsiperhearjen pyörittämisestä paljolti yksin (mies on ollut paljon poissa kotoa) vai kaikista näistä yhteensä. En yhtään tiedä... Mutta tällä kertaa taputan itseäni olkapäälle kiitoksena näiden merkkien tunnistamisesta ja ainakin yrityksestä ottaa aikalisä. Pidän vapaa viikon töistä ja olen päivisin muutaman tunnin kotona ihan yksin. Teen kotihommia jos siltä tuntuu tai otan päiväunet tai mikä nyt hyvältä tuntuu. Tällä hetkellä puran ajatuksiani tähän...

Jospa kerrankin pääsisi vähemmällä ja energia palautuisi pian takaisin!

Tsemppiä viikkoon myös sinulle! 

Kommentit