Herääminen nukutuksesta on samanlainen kokemus kuin aikaisemminkin. Havahdun hereille, pää on ihan sumussa, vaikeroin kipua, hoitaja tuo lääkettä ja nukahdan taas. Tätä toistuu useamman kerran, kunnes kivut alkavat olla hallinnassa ja alan kaivata jo juotavaa. Vesihörppy mukista pillillä ja sitten taas nukuttaakin. Havahdun siihen, että hoitaja kertoo siirtävänsä minut osastolle. Saan oman huoneen, omalla kylpyhuoneella. Iltahoitaja käy tervehtimässä, tuo juotavaa ja lisätyynyn, kertoo yövuorolaisten tulevan ihan pian töihin. Yön nukun yllättävän hyvin, kipulääkettä pyydän kahteen otteeseen koska leposärky vatsassa alkaa taas tuntua, asennonvaihdosta nyt puhumattakaan.
Aamulla seitsemän aikoihin herään taas kiputuntemuksiin. Katsottuani kelloa, totean hoitajilla olevan varmasti juuri nyt aamuraportin aika ja päätän kärvistellä kivun kanssa aamuhoitajan tuloon saakka. Jälkeenpäin ajateltuna ei olisi kannattanut. Aamuhoitaja on arvioni mukaan iältään keski-iän loppusuoraa vetävä rouva (tai mikä lie) joka rysäyttää huoneenoven auki ilman koputuksia ja säpsähdän säikähdyksestä. Hoitaja räppää samointein huoneen kattovalot täysille ja ilmoittaa hyvin käskevään sävyyn "nyt sängynlaidat alas ja ylös sängystä aamupalan syöntiin pöydän ääreen", alkaen samalla siirrellä henkilökohtaisia tavaroitani pois ikkunan edessä olevalta pöydältä ja tuolilta. En ole varma sanoiko hän edes huomenta mutta itseään hän ei ainakaan esitellyt. (Hänen kannalta ehkä onni mutta minun kannaltani harmi, sillä palaute epäkunnioittavasta käytöksestä olisi ollut helpompi kohdentaa.) Siristelen silmiäni kirkkaista valoista johtuen ja ilmoitan tarvitsevani särkylääkettä ennen sängystä ylösnousua. Hoitaja tuuppaa minulle lääkekipon kertoen siinä olevan aamulääkkeeni kera Panadolin ja alkaa reippaalla otteella siirrellä katetri- ja dreenipusseja sängynlaidan laskemisen tieltä. Ilmoitan että kipuni ovat kyllä sen verran kovat että pelkällä Panadolilla en ylös pääse ja muistutan että kyseessä on ensimmäinen nouseminen leikkauksen jälkeen. "Jos meinaat kotiin tänään päästä niin ei sitä kovempia lääkkeitä enää voi käyttää" -töksäyttää hoitaja. Päässäni salamoi; toisaalta tekisi mieli haistattaa v***t, toisaalta taas pillahtaa itkuun koska minua väsyttää ja minuun sattuu. Lopputuloksena saan kommentoitua hiljaa että "en sitten varmaan kotiudu tänään, sillä tarvitsen tehokkaampaa kipulääkettä". Hoitaja tökkää Panadolin käteeni ja käskee nielemään sen pohjalle vaikuttamaan (mielenkiintoinen käsite). Dreenipussista on alipaine hävinnyt ja hoitaja ruuttaa siihen uuden alipaineen ilman ennakkovaroitusta ja tietenkin täysillä. Ulvahdan kivusta, johon hoitaja vaan mutisee jotain "näin nyt kuuluu tehdä" tapaista ja lisäksi "ota nyt se Panadol". Sitten hän poistuu huoneesta. Alan itkeä.
Sairaala-apulainen tuo aamupalatarjottimen ja pyydän sen yöpöydälleni sängyn lähelle. Nostan sängystäni pääpuolta ja syön puoli-istuvassa asennossa, kivusta irvistellen. Aamupalan jälkeen ilkeä hoitajatäti tuo kuin tuokin minulle vahvempaa särkylääkettä, ei puhu mitään vaan poistuu samointein. Ulkoinen olemus viestii suuttumusta ja minulle tulee paha mieli kun olen vaivaksi.
Noin puolen tunnin päästä ilkeä hoitaja saapuu taas huoneeseen ja on "leppyneemmän" oloinen. Hän poistaa ensin katetrin ja pyytää sitten käymään seisallaan hetken. "Nouse kyljen kautta" ohjeen lisäksi ei sitten muuta ohjetta juuri tulekaan mutta sinnikkäästi nousen ensin istualleen ja sitten seisalleen. Kipuaalto viiltää vatsassa edestakaisin ja päässä humisee. Irvistän kivusta ja meinaan unohtaa hengittää. Otan muutamia askeleita huoneessa pidellen samalla rystyset valkeina tippatelineestä kiinni. Hoitaja oikoo sillä aikaa lakanat sängystäni ja lopulta joudun jo sanomaan etten jaksa olla ylhäällä enää. Tuskahiki valuen hiisaudun takaisin vuoteeseen pitkälleen. Hoitaja muistuttaa vielä, että nyt pitäisi sitten olla enimmäkseen ylhäällä ja liikkeellä että vatsaonteloon jääneet veripisarat tulisivat ulos ja dreeni saataisiin iltapäivällä ottaa pois.
Yritän sinnikkäästi nousta välillä aina ylös ja kävellä hetken mutta viiltävä kipu alavatsassa ja peräaukon seutuvilla on liikaa. Palaan aina tuskanhikisenä takaisin vuoteeseen. Pyydän lisää kipulääkettä ja yritän selittää hoitajalle että liikkuessa kipu on todella viiltävää. Saan lääkettä mutta saan samalla myös tylyjä muistutuksia, että liikkua pitää ja mitenkäs meinasit sinne kotiin lähteä jos liikkuminen ei onnistu. Mietin itsekseni, että kukahan oikein on päättänyt että kotiudun tänään, sillä minulta itseltäni sitä ei ole kysytty. Onkohan kyseessä joku yleinen ohje, että laparoskopian jälkeen seuraavana päivänä kotiutus, kykenit tai et.
Minut leikannut lääkäri käy aamupäivällä tervehtimässä. Hän kertoo leikkauksen todellakin olleen aiheellinen, vatsaontelossa oli ollut jo useampi desilitra verta. Raskausmateriaalia oli löytynyt oikeasta munatorvesta sekä vatsaontelon puolelta suolten ja maksan pinnalta asti. Koska raskausmateriaali oli pursunut munatorven läpi, oli se ollut pakko poistaa kokonaan. Positiivisena asiana lääkäri kertoi, että asia oli nyt hoidettu eikä toimenpiteellä pitäisi olla mitään vaikutusta raskautumiseen jatkossa. Uutta yritystä voisi aloitella lähestulkoon heti. Kerron vielä viiltävistä kivuista yrittäessäni liikkua ja lääkäri epäilee dreenin tekevän heijastekipuja. Hän kehoitti vielä hetken jaksamaan kivun kanssa liikkumista ja iltapäivällä dreenin voisi sitten poistaa. Sairaslomaa hän lupasi kirjoittaa minulle viikon verran.
Iltapäivällä toinen hoitaja (Luojan kiitos!) tulee poistamaan dreenin. Toimenpide pelottaa minua hirveästi ja kysyn hoitajalta "kuolenko tähän?". Hoitaja vähän naurahtaa ja toteaa että ei ole kyllä koskaan kukaan kuollut. Hän kertoo myös itsellään olleen joskus dreenin ja kokemuksen kautta toteaa poiston olevan inhottavaa mutta ei ylitsepääsemätöntä. "Vedä keuhkot täyteen ilmaa ja puhaalla hitaasti ulos". En saa edes vedettyä keuhkoja täyteen kun itku ja pelko ottaa vallan. Yritän hengittää rauhallisesti ulos mutta dreenin ulosvetäminen on jotain niin kamalaa ja kivuliasta että alan huutaa kivusta. Hoitaja pitää hetken tauon ja taas uudelleen. Huutoni jatkuu. En olisi IKINÄ uskonut että poisto voi sattua niin paljon. Kiroan taas mielessäni kaikki hoitohenkilöstön, että miksi tätä toimenpidettä varten ei kipulääkitä kunnolla. Kysyn jo hoitajalta eikö tämä jo lopu mutta hetki pitää vielä kestää. En tiedä kestinkö mutta hengissä selvisin, siinä hoitaja oli oikeassa. Pyytelen vielä anteeksi huutamistani (en tiedä miksi) ja yritän rauhoittua. Hoitaja ilmoittaa että osastolla oloani jatketaan huomiseen koska kivut ovat olleet vielä niin kovia ja poistuu ihmetellen, miten tämäkin toimenpide oli niin kivulias minulle. Minä puolestani huomaan melko pian, että dreenin poiston myötä myös viiltävät kivut loppuivat. Ne siis olivat dreenin aiheuttamia heijastekipuja. V****mainen kapistus...
Kipujen rauhoituttua pystyn liikkumaan enemmän ja nukun levollisesti väsymystäni pois. Ruokakin maistuu ja suorastaan odotan jo päivällistä. Mieheni, kaksi nuorinta lastamme ja äitini tulevat käymään illasta. Tuovat limsaa ja suklaata sekä vievät parkkipaikalla olevan autoni kotiin. On ihana nähdä lapsia mutta sydäntä viiltää kun taaperomme ei uskalla edes koskea minuun. Lähtöhetkellä saan kuitenkin pikaisen suukon häneltä ja halaukset toisilta. Itku tulee kun huoneen ovi painuu kiinni heidän perässään. Päätän ottaa sairaalassaolon levon kannalta, kotona kun hulinaa sitten riittää. Nukun yön todella hyvin enkä näe yöhoitajaa laisinkaan. Aamulla oloni on selvästi eilispäivää parempi ja alan jo odotella kotiin lähtöä. Tänään hoitajani on iloinen ja reipas nuori, joka tuo minulle pyyhkeen ja kyselee haluanko käydä suihkussa ennen lähtöäni. Peseydyn, vaihdan omat vaatteet päälle ja lepäilen vielä aamupäivän. Saan kotiutumispaperit, muutamia haavalappuja mukaan ja iloiset "pikaista paranemista" -toivotukset. Mieheni tulee hakemaan minua puolen päivän aikaan. Ihana päästä kotiin!
Kotona saan lepäillä rauhassa hetkisen ennen kuin lapset alkavat kotiutua päiväkodista ja koulusta. Taaperokaan ei enää pelkää äitiä vaan halii ja pussaa niin kuin aina ennenkin. Saan muistuttaa lapsia vähän väliä, että äidin vatsa on kipeä eikä siihen saa koskea. Isommat lapset oppii varomaan nopeasti mutta taaperolle kielto äitin päälle hyppimisestä on haastava. Täytyy siis olla todella varovainen koko ajan eikä silmiä kärsi laittaa kiinni jos taapero on samassa huoneessa. Mieheni kanssa keskustelemme tapahtunutta läpi; puramme myös ne entä jos kysymyksetkin auki ja lopulta olemme kiitollisia siitä, että olen hengissä ja toipuminen voi alkaa.
Kommentit
Lähetä kommentti