Masennuksen tunnetta/tunteita on todella vaikea kuvailla. Voisin väittää että jos et ole sairastanut masennusta, et voi vilkkaalla mielikuvituksellakaan ymmärtää miltä se tuntuu. Ja vaikka läheisesi olisi masentunut ja näkisit miten hänen persoona ja käytös muuttuu, et siltikään voi ymmärtää täysin. Ihan yhtä lailla, myös minä voin kertoa vain omista tunteistani, en yleistää.
Minulle masennus on pahimmillaan jokaisessa jäsenessä tuntuvaa valtavaa väsymystä ja sumussa oloa mikä ei helpota vaikka nukkuisi päiviä putkeen. Toisaalta se on väsymystä jossa ei kykene enää nukahtamaan tai nukkuu vain painajaista. Se on niin voimakasta uupumusta ja aloitekyvyttömyyttä ettei pääse sängystä ylös. Se vie ruokahalun ja janontunteen. Se mustaa mielen ja kaikki ajatukset. Se kadottaa itsetunnon ja tekee ihmisestä ruman, lihavan ja tyhmän. Se tuntuu hirvittävän painavalta taakalta niskassa, joka tuntuu ihan fyysisestikin raskaalta. Se itkettää ja kuristaa kurkkua. On vaikea hengittää ja olo on täynnä hysteeristä paniikkia. Sattuu vähän jokapaikkaan ja oksettaa. Oma elämä tuntuu olevan pelkkä epäonnistumisien jono. Tuntuu ettei kukaan välitä eikä tykkää. Tuntuu ettei kukaan edes huomaisi tai ikävöisi jos kuolisin. Toivon että kuolisin. On niin paha olla, eikä sitä pahaa oloa pääse karkuun.
Muutamana tuskaisimpana hetkenä olen istunut ulkona pakkasessa itkemässä pikkuhousut ja toppi päällä, jotta iholle iskevä kylmyys tekisi niin kipeää että se ohjaisi ajatukseni vain siihen.
Muutaman kerran olen myös heilunut kotona veitsi kädessä ja uhannut vetää ranteeni auki. Tuntuu vähän hurjaltakin todeta, mutta koen jollain tapaa ymmärtäväni ihmisiä jotka viiltelevät itseään. Minäkin olisin voinut tehdä niin jotta kipu olisi siirtynyt muualle. Ja ehkä olisinkin viiltänyt ellei puolisoni olisi ottanut veistä minulta pois.
Lopuksi vielä ote ajatuksistani kesältä 2019, jolloin vointini oli kaikkein huonoin. Tuolloin en päässyt päiviin sängystä ylös. Ajatukset olen kirjannut ylös 10/2020 ja edelleen pystyn palaamaan mielikuvissani näihin hetkiin. 😔
Maakellari, oikea entiaikanen pottukuoppa. Olisinpa siellä. Makaisin kyljelläni sikiöasennossa kuopan lattialla ja tuntisin miten multaisesta maasta hohkava kylmyys viilentäisi kehoni. Olisi pilkkopimeää ja täysin hiljaista. Ei tarvitsisi tehdä mitään, ei ajatella mitään. Ei syödä tai juoda. Olla vain - ja tuntea miten kylmyys vie kaiken ajatukseni, eikä ole enää niin paha olla.
Mutta olen omassa makuuhuoneessa, omassa sängyssä. On kuuma mutta haluan olla peiton alla piilossa. Vaikka ovi on kiinni ja pimennysverhot ikkunoissa, jostain silti tunkeutuu ärsyttävä valonpilkahdus. Kuulen lasten leikinääniä ja välillä riitelyä seinän takaa. Välillä joku avaa oven ja kysyy jotain. En kestä valoa, en ääntä - en varsinkaan kovaa melua ja riitelyn ääniä. Silloin tuntuu että päässäni alkaa valtava ilotulitus. Tekee mieli pitää korvia ja piiloutua syvemmälle peiton alle. Mutta se ei auta - kuulen ja aistin silti. Paha olo yltyy, tunnen miten veri alkaa kuohua sisälläni. Tekee mieli huutaa ja itkeä, paiskoa tavaroita. En ole yksin mutta olen yksinäinen. Puhelin ei soi. Tuntuu ettei kukaan välitä. Mutta jos joku ottaa yhteyttä, en jaksa vastata, ärsyttää vain mitä se tuokin haluaa. Minulla on todella paha olla. Haluan pois täältä. Haluan kuolla.
Kommentit
Lähetä kommentti