Minun tarinani äidiksi tulemisesta - osa 1

Esikoiseni laskettu aika oli 28.7.2013. Raskaus alkoi helposti, ensimmäisestä yrityskierrosta. Minulle kaikki oli uutta ja jännittävää, hamusin kaiken mahdollisen tiedon raskauteen ja synnytykseen liittyvistä asioista. Olisin halunnut kertoa hetipaikalla kaikille ilouutisen: "meille tulee vauva" mutta jokin sisäinen ääni käski vielä rauhoittua. En voinut pahoin, en ollut juuri normaalia väsyneempi, ei ollut mielitekoja... Silloisella miehelläni ja odotetun lapsen isällä oli lapsia jo entuudestaan ja hän otti raskauteni aika "kevyesti", ilman sen kummempia intoiluja. Raskausuutista aloimme paljastaa niskaturvoke-ultran jälkeen.

Pian aloin tuntea niitä ihania pyörähdyksiä ja potkuja, niin pieniä ja hentoja. ❤️ Vatsani ei kasvanut mitenkään kohisten. Yhdet mammahousut ostin mutta jokin hyvin kummallinen tunne hoki minulle, etten saa niitä käyttää ennen rakenneultraa. Samainen outo tunne kielsi minua ostamasta vauvanvaatteita, miettimästä vauvansänkyä ym tarvikkeita. Silloin en osannut sen kummemmin huolestua oudosta tunteesta, vaan ajattelin sen olevan täysin normaalia alkuvaiheen huolta.

Sitten tuli rakenneultra jonne astelin hyvillä mielin vaikka mieheni ei päässytkään mukaan töiden vuoksi. Mielessä poltteli ajatus kysyä vauvan sukupuolta.
Kätilö ultrasi ja ultrasi. Oli hiljaa ja ultrasi. Minä yritin hahmotella ruudulta pientä vauvaani. Sydän löi hienosti ja rakenteista pääsin jollain tapaa selville. 
Yhtäkkiä kätilö laski anturin ultralaitteen telineeseen ja sanoi hakevansa lääkärin katsomaan ja poistui ovesta mitään muuta sanomatta. Jäin yksin puolialastomana makaamaan tutkimuspöydälle ja tunsin ahdistuksen ja paniikin nousevan. Päässäni pyöri vain ajatus että nyt on jotakin vialla kun lääkäri tarvitaan. Ikuisuudelta (ehkä pari minuuttia) tuntuneen ajan jälkeen kätilö saapui takaisin lääkäri perässään. En muista sanoiko lääkäri edes hei, mutta esittäytynyt ei ainakaan. Kumpikin tuijotti vain monitoria ja supattelivat keskenään. Kuulin sanoja: vain kaksi suonta, kaikutiivis täplä, pikkuaivot, huono asento, erittäin huono asento, ei suostu liikkumaan. Lisää supatusta ja lääkäri poistui huoneesta.
Kätilö kertoi minulle vauvan olevan niin huonossa asennossa ettei hän kykene rakenteita katsomaan, joten tulen saamaan lähetteen yliopistolliseen sairaalaan. Tuijotan kätilöä varmaan suu auki ja silmät pyöreinä, että ihan vaan huonon asennon vuoksi lähete!?! Joo niin ja napanuorassa on vaan kaksi suonta plaaplaaplaa...minulle vastataan. Rohkenen kysyä vielä koko ajan mielessäni pyörineen kysymyksen, näkisikö ultralla vauvan sukupuolta. Kätilö töksäyttää takaisin sukupuolen olevan nyt ihan sivuseikka kun on muuta tutkittavaa. Pukeudun, kätilö antaa paperit ja neuvolakortin, sairaalasta otetaan sitten yhteyttä, kiitos ja hei. Poistun huoneesta ja alan itkeä. Mielessäni pyörii vain että vauva on huonossa asennossa, mitään muutako ei ollut, varmasti on, miksi minulle ei kerrota, miksei sitä sukupuolta voitu katsoa.... Ajoin itkien ja yksin omalla autolla kotiin enkä jälkeenpäin muista matkasta yhtään mitään. 

Kommentit