Syvä huokaus... Se tulee ihan ensiksi kun alan jäsentelemään mitä "perheenjäsenet hajaantuu - päivästä" kirjoittaisin. Tämä päivä on näitä ero-/uusioperheisiin ja reissutyö perheisiin kuuluvia juttuja ja tarkoittaa siis töihin lähtöä ja kodin vaihtoa... 🙄
Minua ahdistaa nämä päivät. Ne on aina niin täynnä härdelliä, pakkaamista, tavaroiden etsimistä, aikatauluttamista, lasten nahistelua, läheisyyden kaipuuta ja oikeastaan ihan kaikkea sekasopan aineksia. Heti aamulla perheenjäsenten herätessä, kodissamme leijuu sellainen kireä "lähdön-ilmapiiri". Näinä aamuina lapsia kiukuttaa lähes poikkeuksetta, aamupala ei maistu, vaatteita ei löydy päälle eikä päivä lähde oikein millään käyntiin. Vanhemmilla alkaa pinna kiristyä jatkuvasta käskemisestä ja kädestä pitäen ohjaamisesta. Ja näillä fiiliksillä saatetaan mennä iltaan saakka, hajaantumishetki kun useimmiten on illalla.
Kun sitten on koko päivän kuunnellut vikinää, väkinää ja metelöintiä, ollut erotuomarina, ohjelmatoimistona, kokkina, siivoojana ja pakkaajana niin väsymys on illasta melkoinen. Sitten yhtäkkiä koittaa se hetki: isommat pojat lähtee toiseen kotiin, yksi lähtee useimmiten mummulaan ja mies lähtee ajamaan työmaalle. Halitaan ja sanotaan heipat, lasketaan montako päivää siihen kun taas nähdään. Vielä vilkutukset ja ainakin puolet perheenjäsenistä on poissa meidän kodista. Tulee hiljaista. Se tyhjyydentunne, ikävä ja edessä oleva päivien ero rakkaista puskee yleensä kyyneleet silmiin. Se tunne on ahdistava.
Minun on pakko alkaa tehdä jotain että ahdistus ja ikävä helpottaa. Yleensä alan järjestellä kotia, ikäänkuin siivota koko perheen yhdessäolosta muistuttavan kaaoksen pois. Välillä tuntuu että järjestelyni muistuttaa jo uhkaavasti jotakin pakkoneuroosia, sillä saatan uppoutua laittamaan poikien pikkuautoja suoriin riveihin, asetella sohvatyynyjä värijonoon tai laskostella muovipusseja.
Perheen pikkuneiti ripustautuu lahkeeseeni entistä tiukemmin, luulee varmaan äidinkin muutoin häviävän ja aloittaa hysteerisen huudon heti jos katoan vaikkapa vessan oven taakse. Tämä meno meillä sitten jatkuu siihen saakka kunnes miesväki taas kotiutuu.
Päivät lahkeessa roikkuvan taaperon kanssa on raskaita 😔 Me nukutaan yöt samassa sängyssä ja heräillään jotain 2-20 kertaa yön aikana. (En jaksa enää edes laskea kertoja. 😔) Aamulla neiti herättää minut klo. 6-7 aikoihin eli aivan liian aikaisin minulle 🥴. Sitten päivän touhut yhdessä, yleensä siis ns. liian yhdessä eli lahkeessa roikkuen ja syliin koko ajan haluten. Päiväunille saaminen on myös yksi taiteen lajinsa ja jos/kun unihiekan saa lopulta viskattua neidin silmiin, riittää unta noin kolmen vartin verran. VAIN!! Mikähän tässäkin on taikana, kun isin kanssa päiväunia voi helposti vetää vaikka kolme tuntia. 😣 Unien jälkeen taas touhua yhdessä ja touhua yhdessä kunnes koittaa ilta ja nukkumaan meno, tietystikin yhdessä.
Voisi luulla että minulla on helppoja ja rauhallisia kotipäiviä neidin kanssa. Mutta kun ei ole!! Väärinkäsitysten välttämiseksi mainittakoon nyt ensin että tyttäreni on minulle kaikki kaikessa ja rakastan häntä yli kaiken, mutta... Tahtoisin silti olla päivittäin edes hetken yksin, omien ajatusteni kanssa. Ja tahtoisin pystyä tekemään jotakin mielekästä, jotakin josta tulisi hyvä mieli ja saisin uutta virtaa... Ideoita taaperon "napanuoran jatkamisesta" otan mielelläni vastaan. 👍
Tänään meillä oli tämä "perheenjäsenet hajaantuu - päivä" ja minulla oli testissä vaihtoehtoinen puuha siivousneuroosin tilalla. Minä kirjoitin tämän - sängyllä köllötellen, pikkuneiti kainalossa. Tämä hetki ❤️ ja kolme tyttöjen päivää edessä.👩👧
Kommentit
Lähetä kommentti