Istun olohuoneen lattialla. Puolella korvalla kuuntelen tv:ssä pyörivää Titi-nallea, kokoan uudestaan ja uudestaan palikkatornia minkä taapero käy heti kaatamassa ja sitten hihkutaan yhdessä riemusta ja taputetaan. Tämä on meidän leikki. Taaperolle mieluisa päivästä toiseen mutta minulle aika puuduttava viimeistään kymmenennen toiston kohdalla.
Kun päivät koostuu puuduttavista leikeistä, tuntuu kellokin kävelevän hitaammin. Puhelin hakeutuu käteen vähän väliä ja somen uutiset vie mennessään. Somekaverit on tänäänkin tehneet vaikka ja mitä. On vauvatreffejä, piknikiä, kyläilyä, äitikahvitteluita, omaa aikaa, lenkkeilyä ystävän kanssa jne. Kaikki tuntuu olevan "jonkun kanssa jossain". Kaikki muut - paitsi minä. Mies on työreissulla ja minä päivästä toiseen kotona lapsen/lasten kanssa. Juttelen "vauvaa", leikitän, laulan, ruokin ja hoidan. Olisipa ihana puhua välillä jollekin aikuiselle.
Yritän kutsua toisia äitejä kylään, pitää omaa kerhoa, houkutella puistoon, uimaan tai jotain. Toiset äidit alkaa selata kalenteria ja etsiä vapaapäivää tai edes vapaata parituntista. Mulle käy milloin vain - vastaan kerta toisensa jälkeen. Useimmiten sopiminen jää "ollaan kuulolla" - tilaan... Mikä tarkoittaa että lopulta ei kuulu mitään. Pistän muistutusviestiä että milloin sopisi nähdä ja jään odottelemaan toisten ehdotuksia. Ja odotan... Odotan.... Odotan edelleen.
Tunnen olevani niin yksin ja yksinäinen. Mietin onko minussa jotakin vikaa, olenko ärsyttävää seuraa, eikö kanssasi voi olla ja jutella?! Usein kuulen muilla olevan niin paljon menoja ettei ennätä nähdä ja perheen kanssakin halutaan aikaa viettää. Mistä muut kotiäidit repii menonsa? Meillä on vain talvikaudella seurakunnan kerho ja muskari ohjelmassa, kesällä ei niitäkään. Ja noistakin menoista voidaan joustaa mikäli muuta tulee. Vai olenko sitten liian joustava ja sovitteleva? Pitäiskö vaan sanoa että keskiviikkona klo. 15 käy, muutoin ei.
Viihdyn kyllä kotona ja kotiäitinä. Tykkään riemuita lasten uusista taidoista, laulaa ja leikittää. Mutta jos ja kun elämässä ei ole mitään muuta, niin tästäkin häviää hohto ja mielenkiinto. Haluan tehdä välillä jotakin muuta, jutella aikuinen aikuiselle, saada vertaistukea, katsoa kun lapset luo ystävyyssuhteita... Mutta minulta puuttuu tämä ystäväpiiri 😔
*
Lapsena seuranani oli lähinnä isoveljet, myöhemmin myös puolenkymmentä vuotta nuoremmat serkkutytöt. Isoveljen mukaan päästäkseen piti olla rohkeutta ja urheutta, piti osata tehdä itse ja ottaa välillä ne viestikapula hommat ym jämätehtävät. Piti yrittää pysyä suosiossa ja olla kiinnostunut poikien jutuista että sai olla mukana. En muista että vanhempani olisi leikkineet kanssani. Piti siis änkeytyä veljen (ja kavereidensa) mukaan tai leikkiä yksin.
Ala-asteen kävin pienessä kyläkoulussa jossa esim liikuntatunneilla oltiin 3-6-luokkien tytöt ja pojat yhdessä. Olen lapsesta saakka ollut pyöreä enkä omaa minkäänlaista liikunnallista lahjakkuutta. Näillä lähtökohdilla olin aina viimeinen joka joukkueisiin valittiin, olin se joka oli pakko ottaa mukaan, olin pesäpallossa jokeri, jalkapallossa aina puolustaja jne. En osannut, en oppinut, en saanut edes yrittää opetella.
Ylä-asteella lahjattomuuteni näkyi jo selvästi. Kukaan ei halua minua joukkueeseensa näkyi entistä selvemmin. Muistan kerran jolloin liikunnanope yllättäen kysyi minulta jalkapallopelin alkaessa, valitseeko meidän joukkue aloituspotkun vai puolen valinnan - minulla ei ollut hajuakaan mikä merkitys näillä oli (eikä ole vieläkään), paitsi että jälkeenpäin sain kuulla puolenvalinnan olevan se juttu. Ei varmaan yllätä että valitsin aloituspotkun.
Yläasteen kipein muistoni on, kun kaksi parasta kaveriani (joiden kanssa oltiin aina kolmisin), ilmoittivat etteivät halua olla kanssani enää missään tekemisissä. Voisin vielä tänä päivänäkin näyttää koulun pihalta sen paikan, missä silloin seisoin kun tämän kuulin. Muistan myös että luokanvalvojamme saapui paikalle juuri sopivasti ja kysyi mikä tytöillä hätänä. Nämä "kaverini" totesivat ettei mikään mutta minulla tuli itku. Loppu lukuvuosi piti yrittää olla mieliksi milloin kenellekin että sain olla edes ruokailut ja välitunnit jonkun kanssa.
Olen miettinyt että juontaakohan juuret tuonne lapsuuteen saakka kun nyt vielä aikuisenakin yritän olla mieliksi muille, päästä porukkaan mukautumalla toisten toiveisiin, enkä aina uskalla tuoda omia ajatuksiani esille. Pelkään(kö) hylätyksi tulemista niin paljon että en osaa olla edes oma itseni 😔
Kommentit
Lähetä kommentti