Minun tarinani äidiksi tulemisesta - osa 2

Aika yliopistosairaalan tutkimuksia odotellessa oli TODELLA pitkä. En muista tarkasti paljonko aika oli mutta ehkä noin viikon verran. Purin kokemustani neuvolassa ja sain ylimääräisen ultrankin siellä. Yhdessä lääkärin kanssa tutkailtiin vauvaa ja yritettiin löytää "jotain". Sain osakseni rauhoitteluja että tuskin mitään kovin vakavaa huolta vauvalla on, koska olisihan sellaisesta pitänyt kertoa. Googlekaan ei hirveästi minua auttanut vaikka kaikki mahdolliset hakusanat varmasti kokeilin.

Lopulta koitti päivä jolloin pääsin tarkempaan ultraan. Heti ensimmäinen shokki iski ilmoittautumisluukulla, vastaanottovirkailijan todetessa että sinulla on siis aika ultraan ja lapsivesipunktioon. Minä olin että häh, mihin lapsivesipunktioon!?! Virkailija sopersi jotain ja ohjasi minut perinnöllisyyshoitajan juttusille. Hoitaja oli todella mukava ja rauhoitellen alkoi kertoa mitä tuleman pitää. Minusta oli siis tehty lähete tarkempiin tutkimuksiin koska rakenneultrassa vauvan napanuorassa, sydämessä ja aivoissa oli havaittu poikkeavia muutoksia, vauva oli todettu viikkoihin nähden pieneksi ja loppuhuomautuksena mainittu vauvan viihtyvän kohdussa melkoisessa kippurassa. Hoitaja oli todella pahoillaan että minulle oli sanottu lisätutkimusten syynä olevan vain vauvan huono asento ja aikoi antaa tästä palautetta rakenneultran tekijälle.

Rakenneultra perinnöllisyyslääkärin tekemänä oli aivan eri luokkaa verrattuna aikaisempaan kokemukseen. Minulle kerrottiin koko ajan mitä ruudussa näkyy, miksi jotakin kohtaa katsotaan tarkkaan ja monesta eri kulmasta, kysyttiin vointiani... Lääkäri vahvisti lähetteessä mainitut poikkeamat vauvassa mutta ei osannut pelkän ultraamisen avulla kertoa niiden syytä, joten ehdotti lapsivesipunktion ottamista vauvan kromosomien tutkimiseksi. Näyte otettiin ja sekä lääkäri että hoitaja juttelivet vielä kanssani ennen kotiinlähtöä. Tuloksista luvattiin soitella sitä mukaa kun niitä valmistuu ja sain myös tulostenkuulemisajan paikanpäälle. 

Jälleen siis piinaavaa odottelua.

Lopulta tutkimuksissa selvisi vauvalla olevan kromosomi 9:n mosaiikkimuotoinen trisomia. Perinnöllisyyslääkäri kertoi tämän poikkeavuuden olevan hyvin harvinainen; todettuja tapauksia on koko maailmassa vain muutamia eikä siitä ole juurikaan tutkimustietoa. Lääkäri oli löytänyt pari englanninkielistä artikkelia, joista hän pyrki havainnollistamaan asiaa tarkemmin. Todettu kromosomipoikkeavuus yhdessä ultrassa tehtyjen löydösten kanssa ei tiennyt hyvää. 

Istuin lääkäriä vastapäätä hänen työhuoneessaan, sh-opiskelijan kuunnellessa vieressä (olin aiemmin luvannut hänen tulla mukaan) kun sain kuulla vauvallani olevan todella huono elinennuste. Suurella todennäköisyydellä vauva tulisi kuolemaan jo ennen syntymäänsä tai viimeistään pian syntymänsä jälkeen. Mikäli jokin ihme tapahtuisi ja vauva pysyisikin hengissä, olisi hän joka tapauksessa erittäin vaikeasti vammautunut emmekä ehken saisi häntä ikinä kotiin. Mielessäni oli vain ajatus vajota tuolilta lattialle itkemään... Eihän tämä voi olla totta. Miksi? Miksi meille? Ei tämä voi olla todellista? Meille ei tulekaan vauvaa. Mitä nyt? Miten tästä ikinä selviää?

****************************************************************

Pieni rakas enkelityttömme syntyi rv 22+6 ❤️
Hän teki minusta äidin, hän on esikoiseni, hän on mielessäni ja muistoissani joka ikinen päivä. ❤️ 

************************************************************

Päädyimme raskauden keskeytykseen, sillä ajatus "vain vauvan kuoleman odottamisesta" tuntui raskaammalta vaihtoehdolta. Tämän päätökseni kanssa olen sinut eikä keskeytys ahdista minua. Enemmänkin minua ahdistaa ja surettaa se, että pientä enkelityttöäni ei ole virallisesti olemassa lainkaan. Olen hänet synnyttänyt - mutta tätä synnytystä ei katsota synnytykseksi. Hän oli syntyessään ihan "oikea ihminen" mutta silti häntä ei ole tilastollisesti olemassakaan. Miten voi kirjata kuolleeksi jos ei ole syntynytkään. Miten laittaa seurakunta uutisiin kuolleen nimi kun ei hänellä ole nimeä, ei edes sukunimeä, koska häntä ei ole. 

Myös suruni kanssa koen jääneeni ihan yksin. Erityisesti jos olen erehtynyt mainitsemaan keskeytyksen, kaikki empatia kuulijoissa katoaa. Keskeytys mielletään yhtä kuin ei-toivottu raskaus. Olen myös saanut lukemattomia "eihän se ollut vielä mikään vauva" ja "eihän se edes elänyt" kommentteja. Suruani vähäteltiin ja minua kehotettiin vain katsomaan eteenpäin. Raskauduin hyvin nopeasti uudelleen ja sekös vasta olikin ihmisten mielestä syy unohtaa koko edellinen raskaus. 

Surun ja ikävän lisäksi olin pitkään hyvin katkera ja vihainen. Tuntui että kaikki muut saa terveitä vauvoja ja heidän elämä hymyilee. Minun oli hyvin vaikea kohdata vauvaperheitä ja olla onnellinen heidän puolestaan - en oikeastaan kyennyt siihen lainkaan. Olisin halunnut tavata muutamaa kaveria ilman heidän lasten mukana oloa mutta nämä kaverit eivät ymmärtäneet pyyntöäni nähdä vain aikuisten kesken. "Ethän sinä voi loppu elämääsi vältellä lasten kohtaamista!" - En voikaan, enkä haluakaan, mutta kai saan itse päättää milloin olen valmis siihen. 

** Tätä tekstiä kirjoitin monta päivää. Tämä ei vain meinannut tulla ulos eikä oikeastaan tullutkaan ihan täydellisenä. Nämä muistot on työnnetty niin pohjalle omaan muistoarkistoon ja peiteltykin vielä sinne (koska koen ettei minulle ole annettu tilaa ja mahdollisuutta tätä käsitellä). Tämä kokemus on yksi suurimpia vastoinkäymisiä elämässäni ja käsittelemättömäksi jääneenä kummittelee ikävästi taustalla koko ajan.**

💕Onko sinulla omaa pientä enkeliä tuolla jossain korkeuksissa? Laita minulle viestiä, jos haluat jakaa tarinaasi. Tunnen olevani aika yksin tämän kokemuksen kanssa. 💕