Viime aikoina olo on ollut taas jotenkin voimaton... Ajatus ei oikein kulje, muisti pätkii ja mihinkään hommaan ei oikein pääse kiinni. Nyt alan jo tiedostaa että nämä on minulla merkkejä mielen väsymisestä, nämä on niitä "ennakko-oireita", vähän niin kuin kurkkukipu ennen kunnon flunssaa. Tässä hetkessä pitää painaa jarrua ja huilata, muutoin mennään niihin "kaikki itkettää", "kaikki ärsyttää ja suututtaa", "hermot ei kestä" sekä "haluan vain pimeään peiton alle" vaiheisiin. Minä tiedostan siis tämän mutta käytännössä en osaa aina kuitenkaan jarruttaa.
Miksi sitten en osaa? Koska väliin tulee niitä superihminen tunteita eli on vaan pakko jaksaa kun tämä on sitä ruuhkavuosi vai mikä lie aikaa... Kaikki muutkin jaksaa... Kyllä minä vielä pikkusen jaksan... En tohdi pyytää apua... Ei kellään ole aikaa auttaa... En osaa rauhoittua... Ja sitten *bling* - liika uupumus pääsi iskemään.
Tätä tapahtuu vielä aivan liian usein. 🙈 Ja miksi? Sen ainakin nyt ekaa kertaa julkisesti tunnustan että mielessäni pyörii liikaa "minun pitäisi jo voida paremmin" ajatus. Siitä on jo yli kaksi vuotta kun sain masennus diagnoosin ja edelleen olen toipilas! Siis yli kaksi vuotta!!! Jos ylipäätään masennuksesta kertominen oli vaikeaa ja noloa, niin tämä on ainakin kymmenkertaisesti pahempaa. 🙈 Olen monesti pohtinut yksinäni että parannunko täysin koskaan, pääsenkö ikinä eroon lääkkeistä, tuleeko minusta enää "normaalia" ihmistä...
Niin ja jos nyt jollekin olen varovasti (ja vähän kaunistellen) kertonut että paraneminen on hyvinkin vaiheessa vielä, on kommentit yleensä olleet:
* Eikö ne lääkkeet auta?
* onko sulla tarpeeksi terapiakäyntejä?
* Pitäisikö käydä uudelleen lääkärissä?
* Nyt vaan alat keksiä jotain mukavaa puuhaa päiviin.
Yritä siinä sitten kertoa että lääkkeet kyllä auttaa (tietäisit vaan mitä tapahtuu jos en ota niitä), terapiaa on sopivasti, ei ne lääkäritkään taikoja tee, ja vielä mukavaa puuhaa.. Entä kun minä en jaksa!?! En vaan yksinkertaisesti jaksa lähteä minnekään tai tehdä jotain..
Minun on kuitenkin pakko jaksaa pyörittää (ja suorittaa) arkea. On taapero ja koululainen (välillä kaksikin), mies on reissutyössä, on koirat, on kotityöt.. Pitää muistaa herätä arkiaamuina tiettyyn aikaan, pitää muistaa sovitut menot, pitää sovitella kuka on missäkin ja milloin, onko syöty, juotu, peseydytty ja vaihdettu vaatteet, pitää pestä pyykkiä, ehkä vähän siivotakin, joutua ajoissa nukkumaan... Taas hurahti yksi päivä ja se meni jatkuvasti suorittaen. Kun lapset on unessa, roikun somessa. Pitäisi mennä nukkumaan mutta kun tämä on ainut hetki päivässä olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Lukea toisten päivityksiä elämän tähtihetkistä, onnistumisista, reissuista, omasta ajasta, parisuhdeajasta... Ja miettiä (katkerana) että miten muilla on aikaa ja energiaa ja mahdollisuuksia kaikkeen.
Ja sitten tulee se "paska ihminen" olo. En osaa mitään, en jaksa mitään, en parane ikinä, minusta ei ole mihinkään, kaikilla muilla on elämä ja minä olen niin yksin. Itkettää ja mieli on mustana joitain päiviä.
Mutta sitten ykskaks yllättäen jonain päivänä tulee hetki jolloin mieli on täynnä ilon ja onnen tunnetta. Se tunne on niin kirkas että siihen oikein herää ihmettelemään mitä tämä on. Se on ollut esimerkiksi lumiveistoksen valmiiksi saaminen viime talvena, ilta-auringon näkeminen, kävelylenkki koiran kanssa ihan kahden ja koti-arjen pieni hetki. Se on aina ollut hyvin pieni ja yksinkertainen asia mutta se on tuntunut mielessä niin hyvälle. 🥰 Näistä saa valtavasti uutta voimaa ja ennenkaikkea toivoa. Ehkä näitä tulee vielä joskus ihan viikottain, jopa päivittäin, kenties useitakin päivässä.
Nyt pitäisi vaan saada se toivon kipinä pysymään yllä 🌟
***** Kuten kirjoitus alkoi - olo on voimaton ja uupunut, niin tekstistäkin taisi tulla aika sekava. 🙈 Ajatus ei vain kykene nyt oikolukuun... *****
Kommentit
Lähetä kommentti