On vaikeaa myöntää itselleen ettei jaksa, että sairastan masennusta. Vielä vaikeampaa on kuitenkin kertoa siitä läheisille, tuttaville ja hyvän päivän tutuille. Alkuun halusin pitää masennukseni salassa; nolotti ja hävetti, ajattelin että kaikki nauraa minulle (edelleen kyllä poden tätä). Lähipiirissäni on paljon ns. "vanhan kansan ajattelumallin" omaavia ihmisiä, joiden mielestä koko masennus on ihan nykypäivän huuhaa juttu. On aika turhauttavaa yrittää kertoa omasta olostaan, kun vastaukseksi saa vain:
* Ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja reipastu!
* Mene ulos, siellä virkistyy!
* Sinun pitää keksiä itsellesi jokin harrastus.
* Sinullahan on kaikki hyvin. Ja aletaan luetella mikä toisten silmissä näyttää hyvältä...
* Mieti nyt sitäkin Pirkkoa kun sillä on sitä ja tätä... Sinä pääset paljon helpommalla!
Tai ehkä se ihan kaikkein pahin kommentti:
* Minäkin olen ollut todella väsynyt viime aikoina eikä iltaisin jaksa muuta kuin kotihommat tehdä.
Näillä yritetään varmasti tarkoittaa hyvää ja nämä myös olisi ihan hyviä neuvoja, jos olisi "vain" väsynyt. Mutta kun sairastat masennusta, nämä kommentit ei auta, paremminkin päinvastoin. Masentuneena kun ei vain kykene ottamaan itseään niskasta kiinni ja menemään ulos. Masentuneena näkee kaiken mustana ja huonona, ei silloin löydä mitään syytä tehdä asioita tai "yrittää piristyä". Ei silloin lohduta vaikka kuinka kuuntelisi miten elämäni näyttää hyvältä ulkopuolisen silmissä, kun oma mieli vain huutaa *minulla on niin paha olla, miksi kukaan ei ymmärrä*. Vertaaminen muihin ihmiseen tai omat kokemukset työpäivän jälkeisestä väsymyksestä tuntuvat vähättelyltä. Olen miettinyt monta kertaa miten paljon "helpompaa" olisi sairastaa jotakin näkyvää, vaikka katkennutta jalkaa. Ihmiset näkisivät että olen toimintakyvytön ja kipeä. He ymmärtäisivät, että arki ei suju normaaliin tapaan. He tarjoaisivat apua ja auttaisivat varmasti pyytämättäkin.
Masennus ei näy. Aina. Minulla se näkyy kotona. En jaksa, väsyttää ja itkettää. Aloitekyky on kadoksissa, tekemättömät työt kasaantuu, ajatus ei kulje ja nukkumisesta tulee vaikeaa. Paha olo purkautuu kiukkuna, rumana kielenkäyttönä ja tavaroiden paiskomisena. Kodin ulkopuolella tai kotona vieraiden aikaan jaksan vetää "roolia". Osaan reippaasti vastata minulle kuuluvan hyvää, jutella iloisesti kuulumisia, nauraa ja olla kiinnostunut muista. (Toisaalta minulla voi oikeastikin olla välillä hyvä hetki. Piristää kun on jotain arjesta poikkeavaa.) Välillä kyllä todellakin tiedostan vetäväni roolia, mikä on jälkeenpäin ajateltuna todella tyhmää, koska siitä seuraa vain tuplasti väsymystä.
Miksi sitten en kerro kysyjille, mitä minulle oikeasti kuuluu?
Koska en uskalla. Hävettää. Pelottaa mitä minusta sen jälkeen ajatellaan. En halua noita ylempänä kerrottuja kommentteja koska sitten tulee vain enemmän paha mieli. Koska ihmiset ei ymmärrä.
Sairastamiseni on varmasti avannut lähipiiriini kuuluvien ihmisten silmiä. Oma puolisonikin on todennut, että vasta nyt hän tietää millainen sairaus masennus on, vaikka on luullut tietävän siitä aikaisemminkin. Ihan samaa voin todeta omastakin puolestani.
Tällä hetkellä aika moni varmaankin luulee minulla menevän jo hyvin. Ja niin meneekin - välillä. Välillä taas sukelletaan pohjalle oikein vauhdilla. Itselle on ollut todella voimaannuttavaa huomata, että niitä oikeasti hyviä hetkiäkin välähtelee välillä. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, että alkukesän alkava vihreys luonnossa ja koivun hiirenkorvat, ei ole ikinä ennen näyttäneet niin kauniilta. Se tunne niitä katsoessa oli yksi sanoinkuvaamaton hetki - tunne jota en pysty mitenkään sanoiksi pukemaan, mutta se tunne oli niin hyvä ja onnea täynnä. Välähdykset ovat tähän saakka olleet pääasiassa näitä pienenpieniä asioita, joita ennen masennusta ei tullut samalla tavalla edes arvostaneeksi.
Arvostan myös suuresti tuttavia, jotka ovat tarjonneet apua, esimerkiksi "voit tuoda lapset minulle hoitoon, niin saat levätä". Ne lämmittävät mieltä ja niistä tulee hyvä olo - tunne että ainakin joku välittää minusta. Mutta olen aina ollut ja olen edelleen, todella huono pyytämään apua. Lähinnä osaan vain toivoa, että jonain hetkenä joku ilmestyisi yllättäen oven taakse ja sanoisi että minä hoidan nyt lapsia - lepää sinä. Toive vain taitaa olla samaa luokkaa kuin jos haluaisi hammaskeijun ilmestyvän tyynyn alusia penkomaan.
Olen paljon lasten kanssa keskenään kotona ja välillä on päiviä, jotka mennään hammasta purren ja itku kurkussa, kun ei vaan jaksaisi mitään. On päiviä, jolloin käyn välillä itkemässä toisessa huoneessa, kun väsyttää niin paljon. Päiviä, jolloin odotan taaperon päiväuniaikaa hetken hiljaisuuden toivossa, vain todetakseni että unille meno viivästyi taas niin että isommat lapset tulee jo kotiin. On iltoja, jolloin en saa unta vaikka väsyttää valtavasti, koska mielessä pyörii vain että kohta taapero kuitenkin herättää vatsaoireillaan. On öitä, jolloin herätyksiä tulee vain kaksi (tämä taitaa olla ennätys!) ja on öitä, jolloin sekoan laskuissa yli viiden herätyksen jälkeen. Jos univelkaa voisi mitata rahoissa, olisin varmasti ikuinen velkavanki.
On uskomatonta, miten sitä pakon edessä jaksaa pyörittää arkea yksin. Tai ehkä se on enemmänkin suorittamista mutta joka tapauksessa talo pysyy pystyssä ja ihmiset hengissä (näin hyvin karkeasti ilmaistuna). Mutta kun puoliso tulee kotiin, niin minä romahdan... Väsymys iskee vasten kasvoja kuin syysmyrsky. Itkettää, päätä särkee, ei jaksaisi nousta sängystä, ei pukeutua, ei harjata hiuksia, ruoka ei maistu, ulos ei jaksa lähteä, kotitöihin ei kykene, mieli mustuu ja itsetunto tipahtaa nollaan. Olo on taas niin mitätön ja tuntuu että pyörin vain kaikkien haittona. Syyllistän itseäni ihan kaikesta. Loukkaannun ja pahoitan mieleni lähes kaikesta. En ymmärrä yhtään huumoria. Kaikki asiat muuttaa huonoiksi. Haluaisin olla ihan yksin ja hiljaisuudessa mutta samalla tunnen, etten ole ansainnut sellaista.
Tänään on juuri tällainen päivä...
Kommentit
Lähetä kommentti