Viikonloppu. Koko perhe (teiniä lukuunottamatta) kotona. Josko lähtisi vielä mökille? Metsäretkelle ainakin! Mutta ensin nukuttaisiin kunnolla ja aamulla laiskoteltaisiin sängyssä just niin pitkään kuin huvittaa. Katsottaisiin lastenohjelmia sohvalla vilttien alla, sulassa sovussa. Syötäisiin aamupala sitten kun nälkä tulee. Otettaisiin rennosti, ei olisi kiire minnekään ja kaikilla olisi hyvä mieli.
Kutakuinkin näin minä viime viikolla kaavailin tästä viikonlopusta.
Menikö se sitten näin? - No, juu ei.
Torstaina käytiin pikkuneitin kanssa murtumapolilla kontrollissa ja kipsin poistossa (olenko edes kirjoittanut tästä episodista tänne vai vaan instan puolelle 🤔...tarkistan ja ehkä kokoan ajatuksia sanoiksi myöhemmin.) Joka tapauksessa neljä viikkoa ollut koko jalan mittainen saapaskipsi saatiin siis pois ja minä iloitsin elämän muuttuvan heti helpommaksi; päästään pesulle ja neiti pääsee itse vapaammin liikkumaan.
Paitsi että hän ei liiku. Tai ei ainakaan kävele. Hän varaa kyllä painoa jalalle paikallaan seistessä mutta ei ota askelia. Edelleen hän konttaa ja peppukiitää ja huutaa lattian rajassa syliinpääsyä. Kylpy sentään onnistui hyvin ja neiti oli riemuissaan! Mutta... Liikkumishaasteen lisäksi neitille pukkasi perjantai iltana 39° kuumeen ihan yhtäkkiä. Ei siis mennä mökille viikonlopuksi. Eikä nukuta hyvin, eikä ainakaan aamulla pitkään. Lastenohjelmiinkaan ei voi keskittyä kun olo on niin kurja eikä se aamupalakaan maistu - vielä iltapäivälläkään. Ulos ei päästä. Koko perheen vapaapäivä on pilalla. Mies painuu koirien kanssa metsään ja hoitaa kauppa-asioita. Pojat vinkuu tekemisen puutetta mutta keksivät kyllä inttämisen aiheita ihan mistä vain. Pikkuneiti tuhertaa itkua kun on huono olo ja kaipaa syliä. Minua ärsyttää, suututtaa ja itkettää. Kaikki suunnitelmat meni mönkään! Mies on vapaalla mutta pyyhältää harrastuksissa ja asioilla. Minä olen VAIN KOTONA ja seinät alkaa kaatua päälle ihan vain tästä "vankina olosta". Tunnen oloni taas super yksinäiseksi ja mitättömäksi. Joudun luopumaan taas omista suunnitelmistani ja tekemättömien hommien lista tuntuu vain kasvavan. Koitan saada neitiä juomaan ja syömään edes jotain, mittaan kuumetta, annan lääkettä, komennan poikia, koitan ehdottaa niille tekemistä mutta mikään ideoistani ei käy molemmille, hermot alkaa olla maksimi kireydessä... Alan vaihtaa järjestystä olohuoneessa koska kaikenlainen järjestely on aina rauhoittanut mieltäni ja olohuoneen ilmekään ei nyt miellytä. Siirtelen tavaroita, sommittelen uusiin paikkoihin, pyyhin samalla pölyjä ja imuriinkin on pakko tarttua. Jossain vaiheessa kun väsymys meinaa ottaa niskalenkkiä, ennätän miettiä että miksi ihmeessä aloin koko hommaa edes tekemään. Pakko se on kuitenkin tehdä loppuun...ja väsymys sen kuin kasvaa. Mainittakoon nyt vielä sekin että edeltävänä yönä/aamuna onnistuin hävittämään kuumemittarin meidän sänkyyn ja sen löytämiseksi "vaadittiin" lakanoiden vaihto, petivaatteiden tuuletus, sängyn imurointi ja makuuhuoneen kalusteiden siirto eri järjestykseen. Olisi se mittari saattanut löytyä toki helpommallakin mutta kun kierrokset on tapissa niin sitä alkaa tekemään välillä ihan älyttömyyksiäkin. Ja niistä korkeista kierroksista johtuen uni oli nukkumaan menon koittaessa kadoksissa ja koko yö oli taas pirstaleista koottua epätoivoista yritystä nukkua. Kunnes koitti aamu ja lapset heräsi. Sitten ei silmät auennut millään ja väsytti. Jopa niin paljon että olin vain nukahtanut kesken aamuhöpöttelyjen enkä tiedä mitään siitä, kun mies on lähtenyt lasten kanssa pois makuuhuoneesta. Heräsin aika pöllämystyneenä kymmenen aikaan.
Aamukahvin hörppimisen yhteydessä päätetään lähteä metsäretkelle kun kuumettakaan ei neitillä enää ole. Alkaa aika perus lähtöhärdelli. Pojat tuntuu yhtäkkiä menettävän kuulonsa ja pukemaan käskyä saa toistaa useita kertoja. Ohjeeksi annetaan pukeutua lämpimästi sillä ulkona on vain 9° lämmintä. Siitä huolimatta ulos ollaan menossa yksillä reikäpolvi collegeilla, paidalla, lippiksellä ja kesätennareilla. Muistutan lämpötilasta, märästä metsästä, sadekuuroriskistä ja pitkäkestoisesta ulkona olosta. Alkaa vastaan vänkytys ja inttäminen, ei löydy muita vaatteita, vaatteet on rumia, tai liian pieniä, kengätkin puristaa, vannotetaan ettei tule kylmä. Yritän neuvoa ja opastaa; ensin hyvään henkeen mutta aika pian sävy alkaa kiristyä kun mikään viesti ei tunnu menevän perille. Puen samalla taaperolle vaatteita ja survon varavaatteita reppuun. Yritän miettiä missä omat ulkohousut on. Mies on mennyt laittamaan koiria autoon. Mieleen nousee ajatus, että miksi minä olen taas tässä lasten kanssa vääntämässä lähtöä ja mies saa "vain" laittaa yksin koiria ja tavaroita autoon.
Viimein lapset on lähtö valmiit ja mies myös. Silloin se iskee. Minua alkaa ahdistaa ja väsyttää ihan järjettömästi, kyyneleet puskee väkisin silmiin ja alkaa valua pitkin poskia. Istun eteisen lattialla kun mies tulee ovenrakoon ja kysyy vähän ärtyneeltä kuulostavalta äänellä: "no mikä se nyt tuli?" - En tiedä, vastaan. Enkä oikeasti tiedäkään miksi juuri nyt alkoi valtavasti ahdistaa. Mielessä pyörii vaan ajatus että ei tästä tule mitään, sama jäädä kotiin, en minä jaksa eikä minusta ole mihinkään. Mies odottaa ovenraossa ja minua alkaa ärsyttää vaan enemmän. Huikkaan "voitte mennä jo, me tullaan perässä", laitan taaperon ja toisen pojista käynnissä olevaan autoon odottamaan (mies, toinen poika, koirat ja tavarat meni toisella autolla 😅) ja menen hetkeksi sisälle hengittelemään eväsleipien teon yhteyteen. Yllätyn vähän itsekin miten saan kierrokseni laskemaan ja mielen rauhoittumaan. Hetki yksinoloa oli hyvä just nyt! Hyppään autoon ja ajellaan lasten kanssa "metsään".
Perille päästyä huomaan ilokseni ystäväperheen olevan ulkoilemassa lähellä suunniteltua makkaranpaisto paikkaa ja saamme heidät seuraksi. Lapset touhuaa keskenään metsässä, koirat saa juosta vapaana ja minä saan jutella välillä toiselle aikuiselle. Aika kuluu vauhdilla mutta minulla on hyvä olla. 🌟
Vaikka metsäretki sisälsi vatsojen makkaroilla täyttämisen lisäksi myös lasten kinastelua, "anna sitä, anna tätä" käskyjä, tekemisen puutetta, joko lähdetään -kysymyksiä, ärsyttäviä pikku polttiaisia, yhden pienen palovamman ja äidin tuhannesti keskeytyvän ruokahetken - loppufiilis on kuitenkin positiivisen puolella. Ulkoilu syyssäässä oli tänään se juttu. 🍂🍁
Kommentit
Lähetä kommentti